Minut kastettiin 16.4.2023 Kevätsateenkodin naistenleirillä Naantalissa. Haluan jakaa tarinani, sillä kokemukseni ravisteli omia käsityksiäni kasteesta voimakkaasti ja haluan, että jokainen voisi tämän tarinan kautta ymmärtää, mistä kasteessa oikeasti on kyse.

Olen saanut kuulla monia hurmoksellisia todistuksia koskien aikuisena saatua upotuskastetta. Moni kokee, että kaste on mullistanut heidän spirituaalisen elämänsä täysin. Esimerkiksi henkivallat ovat lakanneet kiusaamasta, heidän uskonsa on vahvistunut tai he ovat vastaanottaneet armolahjoja, koska liitto Kristuksen kanssa on vihdoin sinetöity.

Vaikka suhtaudun jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen heille totena, en ajatellut, että kaste voisi omaan elämääni vaikuttaa merkittävällä tavalla. Näin kasteen mekaanisena toimituksena, joka toimii jonkinlaisena metaforana sille, kuinka ihminen hautaa vanhan itsensä ja syntyy Kristuksessa uudelleen.

Tämä on mielestäni kaunis metafora, mutta ei mitään sen enempää. Tapa osoittaa ja vahvistaa uskoa. Ja vaikka kasteella olisi jokin syvempi spirituaalinen ulottuvuus, uskoin sen junan omalla kohdallani jo menneen, sillä minut kastettiin luterilaisen kirkon jäseneksi ollessani 7-vuotias, kun äitini liittyi kirkkoon. Oliko uusi kaste siis kohdallani tarpeellinen tai edes oikeutettu?

Aamulla ennen kastetta oloni oli tyhjä ja mitäänsanomaton. Tämä on minulle epätavallista, sillä yleensä olen täynnä ajatuksia, mielipiteitä, tunteita, kysymyksiä ja valmiina jakamaan niitä. Nyt kysyttäessä, en osannut sanoa tai ajatella mitään mainitsemisen arvoista. Jos jotain kuitenkin ajattelin ja tunsin, voisi sitä kuvailla jonkinlaiseksi apatiaksi tai tympääntyneisyydeksi.

Koko ajatus kasteesta näyttäytyi tyhjänpäiväiseltä. Olin kuitenkin jo ehtinyt kutsua läheisiäni paikan päälle seuraamaan kastetoimitusta, joten en enää viitsinyt perääntyäkään. Mietin, että no käydään pulahtamassa, se ja sama.

Puettuani ylleni valkoisen alban, lähdin muiden kastettavien naisten kanssa kävelemään katettua rantareittiä kohti paikkaa, jossa kaste tapahtuisi. Matkalla kastepaikalle aloin itkemään, mutta en ymmärtänyt miksi. Reaktiooni ei liittynyt mitään varsinaista tunnetta, josta olisin sillä hetkellä saanut kiinni. Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus: ”nyt se sitten tapahtuu”. Mutta mikä tapahtuu? En tuossa hetkessä kyennyt viemään ajatusta tätä pidemmälle. Mutta jotain oli tapahtumassa. Jotain, joka sai minut itkemään.

Odottaessani rannalla kastevuoroani pitelin käsiäni kasvojeni edessä ja koitin hillitä itkuani. Äitini ja poikaystäväni seisoivat laiturilla ja mietin, että jos nyt alan tässä kunnolla parkumaan, niin he varmasti ajattelisivat, että ”no nyt se Anni on lopullisesti seonnut”. Hävetti ja pelotti. Ehkä olin oikeasti sekoamassa?

Kun vuoroni oli vihdoin kahlata kaksiasteisessa merivedessä kastajan luokse, tunsin jaloissani korkeintaan pientä pistelyä. Kastetoimitus oli nopea. Vedestä noustuani lähdin ripeästi kävelemään kohti saunamökkiä, jossa pääsisin lämmittelemään ja riisumaan märän alban. Kävellessäni silmäni alkoivat uudestaan kostua ja saunalle päästyäni itku oli muuttunut ihan kunnon vollotukseksi.

Yhä valkoiseen ja märkään vaatteeseen pukeutuneena, käperryin suihkuhuoneen perimmäiseen nurkkaan ja itkin jonkinlaista sanoinkuvailemattoman lohdutonta surua
sydämeni syvyyksistä asti. Uskovat naiset kerääntyvät ympärilleni rukoilemaan, kun itkin sydäntäni tyhjäksi.

Suru oli voimakasta – kuin oma lapsi tai tärkeä läheinen olisi kuollut. Tajusin, että surin omaa kuolemaani. Olin minulle rakkaan Annin hautajaisissa. Olin juuri jättänyt vanhan elämäni kasteen vesihautaan ja syntynyt Kristuksessa uudelleen.

Kyseessä ei ollut enää pelkkä metafora, vaan se oli todellista. Minä oikeasti kuolin. Ja oikeasti synnyin uudelleen. Mieleni ei sitä tiennyt tai uskonut, mutta sydämeni ja sieluni tiesivät. Minä todella hautasin itseni ja sinetöin näin liittoni Kristuksen kanssa.

Enää minussa ei elä Anni, vaan Kristus elää Annissa.

Näin jälkeenpäin katsottuna ei ole ihme, ettei kasteelle meno aamulla tuntunut houkuttelevalta. Kukapa haluaisi kuopata itsensä lopulliseen hautaan? Eikä ole ihme, että aloin rantaan kävellessäni itkeä. Jokin tiedostamaton osa minussa tiesi pian kuolevansa. ”Nyt se sitten tapahtuu”. Ai mikä? Kuolema. Itse kun lähinnä ajattelin vain käyväni pulahtamassa raikkaan hyisessä merivedessä.

Itsestä luopuminen on rohkein päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Nyt ymmärrän, miten todellinen tämä päätös todella on. Kiitos Jeesus, että se sai vihdoin tapahtua. Sain antaa elämäni KOKONAAN sinulle. Näin on hyvä olla.